Ja arki alkaa täällä taas. Loppui euron sunnuntaikin... helpotus.

Ja takana on myös viikko johon en saanut vapaista huolimatta mahtumaan treenausta Talvikilla kuin puoli tuntia... ihan selkärangaton oli sekin suoritus. Ja mitä siitä sitten seurasikaan? Selkä on jumissa.

Selkä menee jumiin monesta syystä ja treenaus on ollut kyllä se keino pitää selkä kunnossa. Viime yönä huomasin taas treenaamisen aloittamisen jälkeen, että mitä se on kun jättää treenaamatta. Pyörin säryssä puolelta toiselle. Joten tänään se taas alkaa.

Kerään vain tässä vähän voimia.

Aamun olen kerännyt ajatuksia. Nähnyt sen verran alitajunnan tuottamaa tietoa unen muodossa, että joudun suorittamaan välitilinpäätöstä. Ja sellaisen asian suhteen, että tiedän jatkavani inventointia ja omien arvojen punnintaa. Kääk.

Mutta kaipa se sitä on aina. Muutosten edessä. Niiden keskellä. Ja etenkin niiden jälkeen.

Sillä nyt kun olen oppinut tuntemaan tätä chätin kautta tapaamaani miestä paremmin, huomaan tutustuneeni ihmiseen, joka on alkoholisti. Ei harvinaisuus tässä maassa.

En kirjoittanut että ihastuneeni. Tutustuneeni.

Niinpä niin.

Jäin miettimään tämän kirjoittamiseni tarkoitusta. Kyllä se on enemmän muistiin laittoa ihmiselon prosessista. Uskon, että monet käyvät saman läpi, joskin erilaisin kokemuksin. Ja moni haluaisi käydä läpi. Eikä monikaan tiedä miksi on niin levoton ja rauhaton. Tyytymätön. 

Joten kirjoitan täällä niitä ajatuksia, joita juuri minun kokemuksillani on syntynyt.

Tunnen hakevani tällä hetkellä niin omaa itseäni monella tasolla. Juu, seksuaalisesti ja muutenkin. Olen hukannut itseni 'elämän ruuhkavuosissa'.

Haen sitä toisen sukupuolen kautta. Ja luultavammin siksi, että se on eron myötä mahdollista. Peilaan itseäni miesten kautta. Tai peilaisin. Jos en olisi niin pirun sovinnainen. Asia, jonka kanssa minun on elettävä ollakseni itseni kanssa sovinnossa. Sovinnossa sovinnaisesti.

Bittimieshän oli selkeä kokeilu. Huh. Että ylipäätään kykenen minkäänlaiseen suhteeseen muiden kun exän kanssa. No, kykenen ja minulla näyttää olevan annettavaa ihan henkisestikin. Mutta joko ero ja kaikki tuo uuvuttava omaishoito vaikuttaa siihen, etten pysty varmastikaan täyspainoiseen suhteeseen vielä aikoihin.

Ehken koskaan. Ehkei ole tarviskaan. Eihän tässä enää perhettä olla perustamassa. Ei enää tässä iässä kiinnostakaan aloittaa kaikkea sitä kahlitsevaa uudestaan.

Olen läpikäynyt ikäasioita. Ikäeron merkityksiä. Suhdetta vammaisuuteen ja syyllisyyteen, joka on seurausta avioeroni syystä. Haen oikeutusta vaikken kyennyt hoitamaan exää loppuelämäni. Ja elämä tarjoaa uusia hoidettavia. Joko tässä iässä ollaan niin elämän vammauttamia? Tavalla tai toisella?

Ei se ole häpeä. En kaiketi tee väärin laatiessani sitä luokitusjärjestelmää, jolla sitten valitsen ihmisiä ympärilleni. Samalla tiedän tekeväni tilinpäätöstä miksi en kyennyt exän kanssa jatkamaan. Samalla tulin huomaamaan senkin, että exän kanssa elämä oli onnellista sittenkin. Että vain tämä elämä teki meille pirunmoisen tempun.

On hyvä että olen löytänyt näitä arvoja ihan teoriatasolla eikä kaikkea tarvitse koluta hyppäämällä suhteesta toiseen. Tarjolla on ollut, enkä ole piru vieköön siitä ylpeä. Nyt voin taas huokasta, että onneksi ei mennyt sen pitemmälle. Itseni ja muiden satuttaminen tästä vielä puuttuukin.

Mutta palatakseni tähän alkoholistilta vahvasti vaikuttavaan ihmiseen vielä. Alun perinkään en tuntenut mitään vetoa, mutta jostain syystä annoin kakkospuhelimeni numeroni. Mitä enemmän juteltiin, huomattiin miten helppoa on puhua asiasta kuin asiasta.

Kuten mihnkä tahansa uuteen ihmiseen tutustuessa, haluaa ja löytää niitä yhteisiä asioita. Niitä sitten pitää taivastella. Kun oppii tuntemaan paremmin, löytääkin niitä mitkä ei niin hauskoja olekaan.

Ehkä kutsun tätä miestä kärrymieheksi. Koska tunsin alussa, ettei minun puoleltani ole mitään vetoa ja puheisiinkin alettiin melkein sisko ja veli linjalta, on ollut järkyttävää se, että minä kiinnyn lähes tuntemattomiin ihmisiin helposti. Luotan vaistooni, mutta ei se sano sitä, että toinen olisi muuta kuin vaaraton hengelleni...heh

Kärry on kova puhumaan. En ole hiljainen itsekään. Yleensä tunnen kyllä tuskaa, jos joudun vain kuuntelemaan. Kumma kyllä nyt vain kuuntelen mitä kummallisimpia asioita puhelimessa. Aina höyryveturin ohjaamisesta Lapin läänin viranomaisverkon perustamisesta sähkötykseen yms. Tiedän miten merimaili lasketaan. Sitä kuinka kauan sen muistan onkin toinen juttu.

Tuntikausien puheluiden aikana on tullut selväksi, että Kärryllä on ihan karmea tietomäärä päässään. Hän puhuu lääketieteelliset termitkin... huh.. meikäläinen tuntee itsensä ihan noviisiksi. Ehkä siksi olen ymmärtänyt tukkia turpani, hih.

Kärry on puhdas renttu. Tajusin eilen, että exä oli sitä myös. Hyvällä tavalla kylläkin. Kärryn renttumaisuuden laatua en osaa sanoa. Ehkä se on huonolla tavalla sitä. Luultavasti. Tietyt merkit näet ovat puheista kuultavissa.

Bittimies on kunnon sovinnainen ja säntillinen ja riskitön ja mauton ja turvallinen. Ja jostain syystä puhui kieltä jota minä en ymmärtänyt. Ei hänkään minua. Ehkä Bitti edustaa tiilitalossa asuu onnellinen perhekuviota, jota vastaan minä olen aina taistellut. Ehkä minä toivon miehen olevan tietyllä tavalla henkinen renttu, ettei elämän nautinnot supistu Lidlin tarjousleipään.

Herranjumala, että tämä elämä on riskaabelia. Olisi pitänyt silloin nuorena kokeilla ja tehdä selväksi nämä asiat. Vaikka mitä se hyödyttää, jos elämä muokkaa vuosien aikana kaiken uudelleen. Että yritys erehdys ja siitäs sait.

Luulen, että miesihanteeni on turvallisissa määrin oleva renttu. Voi jösses. Itse olen tällainen hissukaksi itseni tunteva. Voisin olla vaikka kirkkoherranvirastossa töissä tai kirjastontätinä. Melkoinen sekopää siis.

Ja myös sellaisia olen miettinyt että minun miesystäviäni ei tule äitini koskaan sulattamaan. Hän tunnusti ettei exääkään oikein sietänyt. Luultavasti siksi, että oli vähän tuo rahatilanne aina miten sattuu. Muttei ole myöskään sisareni mies mitenkään varmoilla papereilla pelihimonsa takia.

Mutta harvemminhan anoppi vävynsä kanssa asustelee. Kuten ei miniänsäkään. Sitä vain yritetään säilyttää välit, kun se törppö nyt oman lapsen kanssa seurustelee.

Haa, Kärry ei tule luultavasti koskaan näkemään äitiäni. Ei sovinnaisuuskertoimeltaan tajutonta sisartani. Eikähän Kärry ole miesystävänikään. Mutta turhan läheinen tällä hetkellä, joten siksi kai nuo ajatukset tällaisissa ajatuksissa pyörivät. Elämää suuremmissa.

Koska olen sentään Bitin kanssa oppinut, tapaan Kärryn nin, ettei edes tytärkään ole paikalla. Ei ole tarvis seurata kun emo hakkaa päätään seinään. Ovat kyllä puhuneet puhelimessa. Kärry itse halusi vaihtaa sanasen tyttären kanssa. Oli sitten kysynyt tyttäreltä lupaa tavata minut... noh, Kärryn huumorintaju on tuollaista. Aina totta kuitenkin toinen puoli.

Mutta Kärryn jatkuva puhelimella tavoittelu on lopettanut minulta sättimisen kokonaan. Ei ole ruutia jutella. Ei ole tarvettakaan. Kiintiö tulee täytettyä ja toivon mukaan Kärrystä ja minusta tulee sisko ja sen veli, vaikkei muuta tulisikaan. Asuu näet tulevilla kulmilla. Ehei liian lähellä mutta poronkusemissa kuitenkin.

Tässä tämän vaiheen tilitystä. Ehkä minä olen parinkymmenen vuoden päästä viisaampi tämänkin asian suhteen, mutta läpikäytävä tämä nyt on. En halua katkeroitua elämälle.

Talvikki odottaa. Pakko nykiä tunti, vaikka vain aliteholla. Enää en voi antaa periksi. Selkää jumittaa tuo puhelimessa puhuminen. Ei ole handfreetä.

Hyvä että joutuu menemään välillä töihin. Heh. Tänään on iltavuoro ja huomenna on aamu. Sitten on kaksi vapaata taas. Mistä niitäkin tulee? Ai, niin. Seuraava työlista on sitten vajaata. Eli vapaan osuus lisääntyy taas väliaikaisesti. Ja tällä viikolla saatan olla viisaampi muuton suhteen.

Kaiken suhteen en varmasti koskaan. Ehkä sitten kuolinpäivänä, kaiken nähneenä. Olisikin aikaa ennen kuolemaa käydä läpi elämänsä ja tehdä summa summaarum. Jos ei elämältä muuta pyytäisikään.