sillä, että muistaisin heitä ystävänpäiväkortilla. Melkein jo innostuin tekemään kortteja, mutta onneksi se vähäinen luovuudelta muistuttava tunne luisui minun teoreettisistä käsistä sen pöydän raivauksen aikana, jonka lopputuloksena keitin kuoripottuja liiman korvikkeeksi saaden kuitenkin niistä näemmä päivällisen. Sillä liima löytyi.

Joten Ridhu syö paistettuja perunoita seitikalapalojen säestämänä. Nam. Hyvää liimaa.

Treenit eivät ota onnistuakseen. Varvas on sanoinkuvaamattoman ruma. Ei se kaunis ole ollut koskaan, mutta voi taivas, että se on ruma nyt. Tunsin jo aamulla halua nimetä tämä onnettoman.

Eilisen johdosta nimeän nyrjähtäneen ja ehkä putoamaisillaan olevan oikean jalan varpaani Eliniksi. Ei liene kenenkään suomea puhuvan äiti. Eihän. Elin. Kerrankin varvas saa olla jotain: kokonainen elin eikä mikään tasapainottava oikeaa äärilaitaa edustava varvas.

Elin-rukka... Ei ole emon mielenterveydessä kehumista, mutta huumorintajussa löytyy. Täh?

Tästä on kai uhrauduttava ja käytävä ulkona. Uhraus tulee siitä, että jalka, molemmat, olisi työnnettävä pieniin kenkiin, saappaisiin, exän isoihin tai johonkin, joka ei jalkaan kuuluisi. Ulkona olisi postia käytävä hakemassa, sillä se taisi olla myöhässä, koskapa tytär nyhjäisi tyhjästä. Olen postifanaatikko, vaikken tilaa mitään. Laskut tulevat tilaamatta.