En muistanutkaan, miten työ nielee itseensä. Ei ole ongelmia, mitä tekisi ja kenen kanssa.

Sen lisäksi alkoi tulla muistutuslaskuja. Meillä on tilipäivä puolessa kuussa ja se aika meni lietsuillessa kaupungilla ennen loman loppua ja kun se loma loppui ja työt alkoi, en muistanut pankkiin laskuja maksamaan mennä. Ja havahduin siivoamaan pöytää tässä nelisen päivää sitten ja huomasin erääntyneitä laskuja ja siitäkös alkoi heti asianhoidon jälkeen postia tulla joka päivä.

Tänään on exän fiftarijuhlat. Hoitokodin johtajatar tulee samalla taksilla. Voisi kysyä, sopiiko, mutta kai se sitten sopii. Reklamointiini vastasi nolosti vasta eilen ja onneksi niin epäselvästi, että toimin omien etujeni mukaisesti ja poistan kaikki matkat, joista olin valittanut. Hänen mielestään oli kotikäynti... mutta minun mielestä kotikäynnit tehdään taksilla, kerran se on halvin...

No, nyt sitten tulee täti hakemaan exän kanssa tytärtä. Ollaan tytön kanssa vähän vittuuksissa tätiä kohtaan. Hyvin kai ne hoitaa miehen, mutta näköjään pientä vääntöä on, ennen kuin voin luottaa. Näinhän se yleensä meneekin. Tietenkin voisin sanoa, että mitäs minä exän rahoista, mutta jos tässä edunvalvojaksi ryhdyn, kyllä piru vie katson joka latin sijoituksen.

Ja minä eilen sitten tein potilassiirtoja sen verran, että selkä on venähtänyt. Illalla tytön puolella töllöä katsoessani huomasin että ronkka oli kipeä. Voi Talvikki.

Kauhuissani laitoin kipugeeliä ronkkaan ja haudoin koko helvetin yön lämpötyynyllä, että tänään uskaltaisin kokeilla crossarilla. Sillä niin kipeä se ei ole ja voi jopa olla hyväksi tuo kuunteleva treenaus. Ja jos ei ole, niin jään sairaslomalle...

Lomasta on ollut hyötyä. Nyt sen näen. Pelottaa, että jatkuuko tämä hyvä tila sitten kuinka pitkään, mutta aion tsempata nyt kuntoilun aiheuttamaan euforiaan, jotta työn aiheuttamat rasitukset kestäisin paremmin. Ja jos jotain sieltä pohjoisesta onnistuisin saamaan kesäksi, enhän olisi tuolla töissä enää montaa kuukautta.

Tämä oivallus uudesta työskentelytasosta on hykerryttävä. Ihan kuin olisin pakannut kupliin epämiellyttäviä asioita ts. puolet työkavereista, joiden työpanos asukkaiden hyväksi on negatiivisella tasolla. Olen työntänyt ne kauemmas, kun en niille mitään voi. Tai tällä hetkellä tuntuu, etten osaa niille mitään tehdä.

Kiusaus olisi tehdä yritys tehdä jotain tuolle ilmapiirille. Kuin läksiäislahjaksi. Ja jos en lähtisikään, olisihan itsenikin helpompi olla kesällä. Ja mitä sitten voi tehdä, näyttää mallia. Ja meillä olisi herkullinen projekti siihen, mikä yhdistää tai hajottaa.

Valtakunnallisesti lääkelaskenta pitää nyt suorittaa neljän vuoden välein. Eli matikkaa.... ei sitä kalaa. Ja osa meilläkin on käynyt kansakoulun vaan ja muutenkin on matikka tehnyt vaikeeta. Joten osa kollegoista on pulassa. Joten voisi auttaa oivaltamaan matematiikkaa. Jos se edes vähän yhdistäisi ja parantaisi ilmapiiriä.

Varsinkin kun meidän sairaanhoitaja, joka olisi innokas opastamaan matikan saloihin, on monistanut vääriä laskuja.... liian vaikeita liuoslaskuja. Minä en ole itse käynyt vielä katsomassa miten itseltäni onnistuvat, mutta itseluottamus on kova. Ja tausta on niin tuhkimo, kuin olla voi, joten minä osaisin auttaa.

Olen ehkä kertonut tästä aiemminkin. Kävin kansakoulua, oppikoulua ja sain peruskoulun päästö tai päättötodistuken. Kävin maatilateknisen, maatalouslomittajakurssin ja tiesin, että olen kielinero. En matikkanero.

Tämän tietoisuuden vein kauppaopistoon nyt aikuisena. Menin laskentatoimenlinjalle, sillä opettaja oli hyvä matikassa. Oli se laskentatoimessakin silloin ekana vuotena. Mutta tämä matikanopettaja huomasi, että minä ihmettelin näitä kaavoja, että mitä pitää missäkin laskussa käyttää.

Hän sanoi, että pitää ajatella mitä tietää ja mitä ei. Mitä kysytään ja sen mukaan toimia. Joten x ja y tuli kavereiksi. Ja kun homma lohkesi ja lakkasin miettimästä kaavoja... autoin jopa pitkää matikkaa opiskelevaa poikaani hänen lukioaikanaan. Enhän minä mitään ymmärtänyt siitä matikasta, mutta pääsin aina oikeaan vastaukseen pienen väännön jälkeen.

Joten osaisin olla hyvä opettaja. Vaan lähdenkö siihen? Se on se kysymys, jota mietin. Että mitä minä siitä saan? Mutta jos kaikki ajattelee näin, ei ilmapiiri ainakaan parane. Mutta pitääkö minun olla työpaikan pelastaja? Tai edes yrittää olla sitä?