Tässä uudessa elämäntilanteessa varovaisuutta noudattaen olen ottanut käyttööni kaksi puhelinta. Tai yksihän oli jo käytössä. Siis ottanut käyttöön epävarmojen saamisten puhelimen. Jos tulee pakko antaa puhelinnumero. Ja todettakoon nyt, että epävarmat saamiset ovat kuulijan korvassa. Vastapuolen ongelma.

Numeron olen antanut varmoille tapauksille... siis sillä lailla varmoille, ettei tarkoitus olekaan mihinkään sellaiseen, joten aivan hyvin muka puhelimessa voidaan jutella jne. Mutta kun ei tiedä millaisiksi sekopäiksi osoittautuvat, noh. Että voi sitten vain hävittää sen numeron kokonaan, jos pitää hävittää se ihminen kannoilta.

Eikö olekin julmaa? Mutta vaikka kuinka sovitaan ettei mitään sen enempää kuin jutellaan... minä en luota lupaukseen.

Koska olen erittäin vahvasti auditiivinen, soittoäänet on tärkeitä puhelimessa. Että niitä voi vaihtaa, kun alkaa hermoille käydä. Ja koska Kärrymies soittaa kielloista huolimatta noin kymmenen kertaa päivässä,- tosin siksi etten vastaa puhelimeeni -, puhelimeni, nyt jo molemmat ovat äänettömällä.

Toisen puhelimen ominaisuus on, että sitten on värinähälytys. En saa sitä pois mistään. Joten toisestakin jätin sitten värinät päälle. Ja äänettöminä ovat olleet lähes kaksi viikkoa. Kuulen siis värinätärinät tai sitten en.

Koska yleensä puhelin ei soikaan viikkokausiin (ajatelkaas sitä) ja nykyisin soittajana on Kärry, suhtautumiseni puhelimiin on lievästi sanottuna välinpitämätön. Ei siksi etten haluaisi Kärryn kanssa puhua vaan, ettei hän malta lopettaa puhelua tuntikausiin. Ja minun olisi tässä yritettävä vähäisillä voimilla tehdä kotitöitä, jotka muutenkin luonnistuvat erittäin vaikeasti.

Joten jo heti alussa sanoin, etten vastaa jos en kerkiä puhumaan. En vastaa jos ajan autoa. En vastaa, jos olen töissä. En vastaa jos olen toisessa puhelimessa, herra nähköön, joskus soittaja on ollut joku muukin kuin Kärry.

Joo, tiedän, että jollain on kevätilma tehnyt tepposet. Mutta se en ole minä. Ja yhtä varmasti tiedän, että jolla kulla tulee jossain vaiheessa järki takaisin. Viimeistään siinä vaiheessa kun postia tulee teleyhtiöltä. Ettei joka päivä voi olla euron päivä...huh huh.

Mutta sitä aikaa odotellessa, minun on kuunneltava sitä turinaa mitä äänettömät puhelimet pitävät.

Eilen nukahdin päivällisen jälkeen. Töiden jälkeen maha täysi... lämpöiseen punkkaan. Heräsin siihen että viereisen vuoteen lehtikasan päältä turina kävi ja puhelin valui suoraan kohti minua. Se hiljeni ja toinen alkoi lähestyä... olisi naurattanut. Ja nauroinhan minä, kunnes tajusin, että olen ehkä nukkunut liikaa..

Piti mennä katsomaan telkkaria tytön kanssa. Sen jälkeen palasin omalle puolelleni ja kohta sain kuulla kunniani, kun viimein vastasin puhelimeen.

Tänä aamuna heräsin virallisen puhelimen tärinään... säikähdin nukkuneeni pommiin ja että soittavat tuolta pohjoisesta... katsoin ja Kärryhän se jo siellä. Sitten soi taas ja ynähdin ja pyysin varttia, että saan kahvia keitettyä.

Vilkaisin kelloa: kuusi... herranjumala. Vapaapäivä ja kello on kuusi ja toinen soittaa aamuherätyksen. Jos olisi soittanut toiseen puhelimeen en olisi hötkyillyt, mutta kun odotan sitä töihinkutsua... kääk.

Kärry tuntee jo tapani ja tietää että viideltä kimpoan melkein aamuna kuin aamuna ja siinä sitä nyt ollaan sitten. Että pitäisi laittaa puhelimet kiinni... kun Kärrykin tietää että odotan sitä töihinkutsua. (Voiko testossteronin määrä noussa liian korkeaksi ja tuhota loogisen ajattelun?)

No, tässä sitä nyt ollaan ja olen siis saanut satikutia että annoin herättää itseni ja Kärry lähti itse ottamaan unta vielä palloon. Toisaalta jo tässä sopii odotella Talvikin seuraan siirtymistä. Treenaus on siis niin pakollista, että jo pelottaa ja ahdistaa. Ilo saattaa harjoittelusta hävitä kun tajuan nyt miten paljon siitä on iskiaskivun kaltaiseen vaivaan apua. Siitä ilosta tulee pakko. Ja sehän ei ole hauskaa se.

Nyt tämä akka, johon ei kevätviiraus vaikuta järjen häviämisen tavoin, siirtyy tekemään iskiasloitsuja...