En minä aina ajattele näitä maallisia murheita. En tosin taivaallisiakaan. Niitä en ollenkaan... siitäköhän se johtuu...

Mutta elämäni oli jokseenkin onnellista ennen sitä ahdinkoa, jonka aiheutti yhdessä minun työttömyyteni 90-luvun lopulla ja exän yritystoiminta.

Olen ihminen, joka elää suu säkkiä myöten. Voi mennä rimaa hipoen, mutta piruvieköön ei miten sattuu. Ja kun sitten alkaa sattumaan ja taistelee pinnalla pysyäkseen vuosikausia, se vain syö kummasti.

En ylipäätään ymmärrä, miten saatoin jaksaa opiskella hoitoalalle, jonka tunsin kutsumukseksi. Ja alalle joka samalla takasi jonkinlaisen toimeentulonkin perheelle, joskin yritys imi exän toivottomien liiketoimintojen takia rahaa taloudestamme.

Mutta en minä leveästi ole koskaan halunnut asuakaan. Mutta en sillä laillakaan jatkuvassa epävarmuudessa. Aina kun talouden sai nostettua edes plussan puolelle tuli postissa jokin lasku, jolla ei ollut minkään maan loogista selitystä siihen, että se olisi auttanut yritystoimintaa.

Minä olen aina siitä lähtien vastannut taloudestamme. Että on edes leipää ja perunoita. Ei mitään ylellisyyksiä tosin. Mutta kitkuttelua pinnalla. Olen joutunut selviämään yksin jo ennen exän vammautumista, sillä hän menetti otteensa aika pian yritystoiminnan kangerrellessa.

Exä on aina ollut talousasioissaan huoleton. Kaikki meni mitä tuli. Sellaisen ihmisen ei kannattaisi ryhtyä yrittäjäksi. Ei ainakaan, jos on muitakin ominaisuuksia, jotka eivät ole kohdillaan. Jokunen muukin meni pieleen. Aina taito ja ihmisten kanssa toimeentulo riitä. Bisnesvainu ja markkinoille alistuminen.

Joten olen oikeastaan ollut yksin vastuussa jo vuosia. Ja tuntuukin pahalta sanoa että näin jotain hyvääkin kun kaikki tapahtui. Tiesin, ettei exä enää kykene vetämään minua tahtomattani samaan tilanteeseen. Tilanteisiin olen joutunut, mutta osittain omaa ylpeyttäni. On näytettävä, että yritän.

Joten siihen nähden vietän auvoista aikaa. Jos ei talo olisi remontin tarpeessa, työt epävarmoissa kantimissa ja rasittaisi tuo asia, jota en pysty jättämään omaan arvoonsa.

Liekö se johtune kaupunkilaistaustastani kun pienen paikkakunnan kiro, toisten asioiden tietäminen rassaa. En vain jaksa kantaa tätä kaikkea leimaläjää itsessäni. Siis haluanko paeta elämääni ja tuleeko karhu vastaan?

Olen aina pyrkinyt välttämään riitoja ihmisten kanssa. Nytkään ei ole varmasti ketään, jota en voisi kohdata, jota pitäisi pelätä tai itseään keneltäkään suojautua. Mutta on paljon ihmisiä, joita olen kohdannut exän hoidon vuoksi ja joutunut pistämään kova kovaa vasten tai joutunut pettymään toisten arvostelukyvyn puutteeseen.

On vain niin paljon ihmisiä, joita en jaksa kohdata. Aika tekisi tehtävänsä, mutta kun kaikki puhuu muuton puolesta miksen sitä tekisi. Miksi ottaisin velan maksaakseni saadakseni mökinrähjän? Perhe-elämämme rauniot?

Etten vain nauttisi elämästä, löytäisi uuden paikan itselleni jossain muussa kunnassa tai kaupungissa. Alkaisi hengittää, sillä vaikka jossain vaiheessa saattaisin kertoa, mitä täällä koin kenties auttaakseni samassa tilanteessa olevia, eihän minulla ole mitään hävettävää. Eikä nämä tule olemaan edes raskaita muistoja. Raskaita ne ovat vain nyt, kun ne on elettävä.

En onneksi tiedä miten elämäni jatkuu. Sitä tylsää elämäähän kaipaan. Ehkä minä unohdan ja alan odottaa sen ja tuon tapahtumista, että voisin tulla onnelliseksi. Silloin pitää kaivaa eletty elämä esiin, ettei vain unohda, että näin ei ole enää kuitenkaan.

Nyt kun paineet ovat ehkä kovimmillaan sitten omaishoidon loppumisen, pienetkin vastoinkäymiset ovat älyttömän suuria, juuri ja juuri kestettäviä. Niistä tulee pieniä ja hallittavia jokapäiväisiä. Tai ainakin niin haluan ajatella. Sellaisia kuin ne olivat ennen yritystä. Pieniä normaaleja vastoinkäymisiä: tyhjentyneitä rengaita, lumihässäkkää, sairastelua ja muistutuslasku huolimattomasta laskujen käsittelystä johtuen.

Padat kypsyvät. Voisi sitä lomansa huonomminkin käyttää.