Minun on nyt lähdettävä. Kävelylenkille. Olen kerännyt tunnin voimia ja odottanut samalla että että viilenisi. Tai jotain. Tiedän ettei pitempään voi odottaa ja toisaalta... kohta on sen päivällismietinnän aika.

Unet eivät kerinneet tavoittaa minua. Kärry kerkisi ennen niitä ja sitten syyllisyydentunnossa painelin samantien kasvimaalle. Maalle ja maalle. Siis kasvihuoneen pohjan kohdalle. Siinä on kasvimaani. Sitä muualle ja vähän sama jos sinnekään.

On vain sellainen tunne etten ole niitä rehuja syömässä, hoitamassa tai kastelemassa. Mutta Kärry ei anna periksi.

Annan määräillä itseäni. Ja en anna. Tein aivan neuvojen vastaisesti. Ihan oman pään mukaan. Ainoa ongelma onkin, etten tahdo saada aikaiseksi sitenkään. Oman päänikään mukaan kehiteltyjä toimintatapoja.

Mutta nyt kun tekosyyt on lopussa ja viileämpää kuin kenties pari tuntia sitten lähden katsomaan oikein läheltä mitä siinä liikennemerkissä lukee tai on piiretty. Ja katson mitä tuhoa moto on saanut aikaiseksi.

Ja hikoilen. Ja hikoilen.