Iltavuoro ahdistelee jo aivan nurkan takana. Yöunet oli mitä oli, varsin paljon tuli nähtyä kaitafilmiä, jonka sisältä heijasti olotilaa ja kaikennäköistä epävarmuutta ja hakua.

Loma on pidetty ja vapaat sen perään. Loma on tullut tarpeeseen ja käytetty hyvin. Olen sen puoleen tyytyväinen. Nyt olisi vain rakennettava suojaukset parissa tunnissa, että jaksan kimmota negatiivisuuden huishelskettiin ja antaa asukkaille hoitajan, joka on levännyt ja saanut pääkoppansa johonkin asteiseen reilaan.

Ja ainakin olen lomani aikana tehnyt sen havainnon, että liikunnasta minä kykenen ammentamaan sellaisen mielihyvän, että se peittää jatkossakin työpaineet.

Perisyntini on ja tulee olemaan työnmerkityksen suuruus elämässäni. Se on kaiketi hyväksyttävää, kun ammatti on uusi ja sitä ammattitaitoaan kehittää, mutta olen aina rakentanut elämäni yhteensopivaksi työni kanssa. Ei toiste päin.

Priorisoinhan minä tämän muutosketjunkin niin, että ensin hankin sen uuden työpaikan, jonka jälkeen tiedän hankkia asunnon, suunnan minne muutan ja ajan milloin muutan. Mutta en minä muutenkaan sitä kuviota voi toteuttaa.

Jopa parisuhteenikin mietin, että miehen pitää olla pohjoisesta. Sillä eihän se homma toimi, jos minä sinne kuitenkin pohjoiseen muutan. No, jälkiviisaus onkin parasta viisautta. Miehiä ei olisi kannattanutkaan miettiä vielä vuoteen. Mutta homma lipsahti pienestä vikatikistä ja toisaalta kohtalo näytti asioita, joita tulen tarvitsemaan jatkoelämässäni.

Kaikella on merkityksensä. Tai niistä voi sellaisen löytää.

Mutta se työ odottaa. Kuin suuri limainen pedon haiseva kita.

Kuten tuossa edellisen postauksen kommenteissa kerroin, työpaikallani en ole vielä törmännyt kiusaamiseen. Se on pieni ihme. Mutta tavallaan sellaiseksi varmasti koetaan syrjiminen käytäväjaossa, puheen hiljenemisessä kun tulet huoneeseen jne. Minä en ole siitä kärsinyt ts. en välitä vaikka huomaankin.

Minä niin toivoisin, että työpaikalla puhuttaisiin työn kehittämiseen liittyvistä asioista, eikä Jorma Kääriäisestä tai Novitan uusista langoista. Eikä sairaanhoitajan hevosongelmatkaan oikein innosta. Eikä etelänmatkaselostukset eikä lapsenlapset.

Kyllä on hyvä että jokaisen elämä on siinä mukana iloineen ja suruineen, mutta sellainen jatkuva niiden asioiden puiminen väsyttää. Eteenkin, jos sitä puhetta käydään 65 desipellen tasolla. Ja akoistahan sitä ääntä lähtee... se minkä haluaisin tauolla olisi hiljaisuus. Jos olisi mahdollista, kävisin eriaikaan tauolla, mutta tämä porukka odottaa, että kaikki tulee ja jää vielä senkin jälkeen kun lähdet. WTF?

Ja se sama porukka valittaa, jos sairaalasta laitetaan lisäväkeä tilapäisesti osastollemme, että saavat sairaille paikkoja. Joku kunta teki  sairaalaremontin ja laskuvirheenkin, että paljonko niitä sänkyjä tarvitaan.... tai tilaa niille sängyille. Joten joka paikka on täynnä dementoituneita ja ikääntyneitä vuodepotilaita, jotka jonottavat vanhainkotiin.

Edellinen osastonhoitaja hallitsi valtakuntaa luomalla toimipaikkojen välille skismaa. Joten homma rutisee yhteistyökyvyttömänä ja se osa voittaa jonka ihmisillä on kovin ääni ja rumin naama irvistäessään. Pelinappuloina on vain ne ihmiset, joita me hoidamme. Jos joku tulee ylipaikalla, se monen hoitajan taholta saa sellaisen hoidon, että varmasti tulee kaikille selväksi, että tuo se tuli ylimääräisenä. Eikä kukaan puutu siihen.

Minä esimerkiksi tiedän, missä minä tulen työskentelemään kevään aikana. Sitä kutsutaan hoivaksi. Siellä on kymmenkunta lähinnä jalallista asukasta, joista osa muistisairaita ja osa sitten muuten vain pientä apua tarvitsevaa.

Syy siihen, miksi sinne ei haluta on, eräs vanha pappa, joka painaa noin 150 kiloa ja vaatii huomiota hoitajilta soittelemalla alinomaan kellolla. Hänellä on elämä takanaan, jonka perusteella kollegani hänet arvottaa. Niinhän ei saisi tehdä. Hän on aggressiivinen muita asukkaita kohtaan ja töninyt vaeltavia muistisairaita nurin.... yrittänyt lyödä hoitajia jne.

Joten sinne Ridhu nyt joutuu. Tai minä taidan korvata sen sanalla pääsee. Minä perehdyn nyt uusiin ihmisiin siellä ja sillä siisti. Opettelen tekemään siellä ne työt ja vähät välitän muusta tuolla töissä.

Olen pärjännyt sen miehenkin kanssa. Minä olen jopa mennyt sinne laahaamaan. Siis istunut hänen huoneessaan juttelemassa. Nii-in. Koska ihmisellä on kuulluksitulemisen tarve ja jos se jää toteutumatta, se purkautuu sitten miten purkautuu. 

Tällä viikolla siis sisäänajo ja perehdytys työsuunnitelmissa. Perästä kuuluu, miten kävi. Enpä voisi kirjoitella näin, jos en olisi kaveriani (äitinsä vanhainkodilla) karistanut blogistani. Sanoo ymmärtävänsä täysin. Lupasin palauttaa hänet lukijakuntaan jos ja kun joskus pääsen muuttoaikeisiin asti. Sitten se onkin taas uuden blogin aika.

Nyt on aamupalan aika tai luultavasti uutispuuroan ensin.