Tehtiin tuossa pari tuntia sitten. Aivan sitä aikaa siihen ei kulunut, että löysimme lompakkoni.

Mutta se oli hukassa. Koska minulla on isolompakko, mutta vain noihin nykytalvitakkien taskuun ja koska en taas pitkiin aikoihin harrastanut käsilaukkua. Joten lompakko joutuu sinne tänne, mutta yleensä on tallessa. Nyt oli hukassa ja sitä etsiessäni menetin jo toivoni ja siirsin tytön tilille rahaa. Ja tietysti sitten löysin sen. Lompakon.

Ja ennusmerkit oli ilmassa, ettei olisi kannattanut vieläkään lähteä, mutta takit päällä ja mitään tekemättömänä pääteltiin, ettei peli ole vielä menetetty ja ajettiin kauppaan.

Päästyäni sille etapille kaupassa että olimme lastanneet heviosastoa kaksin käsin (tytär osti banaania tötsän toisella puolella ja minä toisella. Paljon banaania nyt), oli enää maitohyllyt, kunnes muistin ettei siitä tarvitse mitään. Sen sijaan koiranruokaa piti ostaa lisukkeeksi koirien täysravinnon uhkaavan vajenemisen naamioimiseksi viikoksi eteen päin.

En kerinnyt kurvata kärryineni lemmikk(eläin)iruokahyllylle, kun törmäsin henkilökohtaisen avustajan äitiin. Siis en ole kuin kerran sanonut päivää ja kaksi kertaa hymyillyt ja vilkuttanut autolla ohiajaessani. Nyt tämä herttainen naisihminen tuli luokseni ja kysyin exän vointia.

Olen aina sanaton. Enhän minä tiedä, joten vastaan nykyisin, että viihtyy todella hyvin hoitokodissa. (No, se on viimeisin tietoni kuitenkin)

Sen sijaan, että olisimme vaihtaneet muutaman sanan, täti yltyi selvittämään vuosi sitten syöpään sairastuneen miehensä vaiheet lääkärikäyntejä myöten. Tuli siinä tosin naapureidenkin sairaudet ja entistenkin naapureiden sairaudet.

Puhetta tuli tasaisena papatuksena. Minä tunsin tietysti halua kävellä siitä pois, mutta tunsin ensinnäkin kuuntelun tälle tädille tärkeäksi ja toisaalta olin sen perheelle velkaa, olinhan saattanut avustajan työttömäksi. Hänelle oli tarjottu töitä, muttei ollut lähtenyt, vaan oli suunnitellut lähihoitajaopintoja syksyllä... täh, no, minusta olisi kyllä viisainta, että ottaisi avustajan töitä, jos niitä on ja lähtee opiskelemaan, jos pääsee.

Mutta tytär oli nyreissään, kun homma venyi valehtelemati kymmeneksi minuutiksi ja minä olin niin ystävällinen. Sen huomasi siitä, etten liikahtanutkaan kuin pari kertaa, korjatakseni asentoa silloinkin. Pienet nyökkäykset ja äännähdykset pitivat konekiväärin sarjatulen tasaisena papatuksena.

Mutta uskompa että avustajan äidillä on kevyt mieli ja voi palata yksinäiseen kotiinsa yksinäisen isäntäänsä surevan kissan luo. Minä olen myös hyvä kuuntelija.

No, ainakin jos tulen yllätetyksi.