Olen kuin häntäänsä jahtaava kissa. Yritän tehdä tänä päivänä täällä kotona vielä ennen töihinlähtöä (hrrrrrr, puistattaa) jotain tähdellistä. Palaan koneelle viidessä minuutissa. Pitäisi vissiin lähteä tuonne ulos. Jo vaatteiden pukeminen kestää yli viisi minuuttia, sen verran kylmää siellä taas on.

Olo on kuin ensimmäisenä koulupäivänä, eikä ole äitiä lähimainkaan. Mietin jo jotain amulettiä taskuun, jota voisi sitten näplätä, jos tuntuu, että aivot pyrkivät poistumaan nykyhetkestä. Tai talismaania tai ihan mitä vaan rauhoittavaa. Tämähän on vaikeaa. Tämä lomalta paluu. Ehkä onkin siunaus, ettei ole näin pitkiä lomia ennen ollutkaan.

Aamupuurolla tajusin, että vadelmat on syvältä. Joka kerran kun vattuja syö,  jää hampaankoloon niin paljon siemeniä, että sylettää. Vaikka mitäs se auttaa, kun pitäisi kaivella. Pitää tyytyä henkisesti ihan syleksimään ja konkreettisesti kaivelemaan.

Yritän löytää mielenisopukoista (lue: vähän käytetyt blondiaivojen musta aukko) jotain positiivista. Ei mitään  muuta kuin haave, että huomenna tai viimeistään perjantaina, minä kokeilen taas treenaamista. Muuten hajoaa pää. Ja pää on tärkeämpi kuin jalka. Blondillakin.