edelleen. Olisi hyvä jos saisin yhden ikävystyttävän tylsän vuoden. Ei tietenkään yhteen menoon, mutta edes viikonkin silloin tällöin, jos ei kuukausia liikene.

Tai sitten lepään vasta mullan alla.

Tuntuu vain siltä, että aina pitäisi olla jotain väkräämässä ja suunnittelemassa vähintään. Eikä kyseessä enää ole niinkään mikään sosiaalinen paine ympäriltä vaan asioiden etenemiseen tähtäävän, on vain pakko tehdä jotain.

Ei sitä vain jaksa mitenkään ajatella, että kyseessä on elämäni suuria muutoksia, ettei niitä viikossa. Saati päivässä. Mutta kun tuntuu, ettei sielu saa rauhaa. Joo, joo. Minä tiedän, että valitan vielä miten kauheata rivarissa on asua. Se on. Tiedän jo. Mutta kun eteen päin meno vaatii nyt sitä ja rajusti.

Pitää lähteä ruokkimaan kaneja ja saunan uunia, jota myös kiukaaksi kutsutaan... huomenna on tarkoitus mennä kasvokkain sosiaalityöntekijämme sijaisen kanssa, kun hän haluaa tietää exän tilanteesta.

Sen jälkeen kaverille, jonka kanssa kaupunkiin humputtelemaan hänen lomansa kunniaksi. Kaveri on ihan maissa koska työpaikka on samainen vanhainkoti ja siellähän on tunnetusti lystiä työskennellä. Joten lomatkin menee määrytessä kovaa kohtaloa.

Että ei tässä ikävystymään pääse. Huomennakaan. Sillä on sovittava asunnon näytöistä välittäjän kanssa ja delegoitava homma Kärrylle, joka tuntuu olevan ihan pihalla, vaikka välillä tietää jo äänestä, että pakokaasut on ihan kunnossa mittaamattakin... ääh.