Elämä pikkuhiljaa.

Kärryn auton vesipumppu sippasi.

Mutta exkodista lähtö tuli sitten perjantaiaamuna kello neljä. Kohti Roita. Arvasin... Kärry arpoi aikoja. Laski matkaa jne.

Tyttären kämpän avain saatiin vasta 15. päivän jälkeen, joten eihän sitä meillä tietenkään vielä ollut. Saataisiin kuorman kanssa saavuttua Roista. Kunhan vain mennään toimiston aukioloaikoina....

Satoi. Onneksi tällä kertaa tuntui, että paketti oli hyvin suojattu. Pulkkilassa tosin huomasimme, että muoviin oli tullut reikä, mutta vesi ei ollut mennyt siitä juurikaan sisään.

Joku keikkabussi ohitti kolme kertaa. En enää muista matkasivatko Oulua korkeammalle vai jäivätkö sinne.

Matkustustapa on jo meille muodostunut... kahvia tilkka ja sipsejä välillä ja vettä ja lääkkeet ajallaan. Vauhdissa kaikki.

Ennen Roita p-paikalla aukaisin aiemmin tyttären lähettämän kirjekuoren, jossa on valtakirja. Tai piti olla. Tyhjä oli. Prkl. Tyypillistä. Minä luonnostelin itselleni valtakirjan todistajineen.... niih... alan päästä estoista. Siitä vaan.

Toimistossa oli pariskunta, jonka vaimoihminen oli pyörätuolissa. Vaihtoivat asuntoa ja he tutustuivat vuokrasopimukseen KOHTA KOHDALTA. Kärry odotti kuorman kanssa ulkona... väsyneitä oltiin molemmat. Vaihdoin painoa jalalta toiselle. Hermostuneesti.

Ei myötätuntoa nyt tod.näk. omaishoitaja-hoidettava pariskunnalle. Kivat teille.

Sain avaimet jne. Mentiin tyttären kämpille ja sinne oli jo postiakin tullut. Edellisen naisen perintälasku. Mukavaa.

Purettiin tavarat pikavauhtia puolessa tunnissa kämppään. Ei mitään tulotarkastusta jaksanut tehdä. Sähköjäkään ei oltu kytketty, mutta eihän niitä vielä pariin viikkoon tarviikaan.

Ja omalle kämpälle sitten ja postit lattialta ja kahvia tulemaan.

Nopeasti möksäkamppeet ojennukseen ja suunnattiin möksälle. Pakko minun uhrautua, kun toinen sinne niin mielii...

Vaan käydessämme hakemassa naapurikunnassa olevalta tutulta nestekaasupullomme pois (tuotiin sen peräkärryn kanssa tässä viime viikolla odottamaan mökille menoa) poikettiin kaupassa.

Pihassa naapuriautossa istuva mies huikkasi, että vettä vuotaa autosta...

Ensin Kärry luuli, että johtui pissapojan säiliön irrottamisesta kaverin pihassa hetki sitten, mutta vuoto olikin ihan eri kohdassa. Vesipumppu vinoili.

Minä hyppäsin ratin taakse ja ajoin möksälle lämpöjä seuraten.

Ja kuten lähes aina... Kärry viettikin sitten viikonlopun auton uumenissa. Ko. autossa kun puoli moottoria purettiin vesipumpun vaihtamisen vuoksi. Se Kärryn tuttu toi varaosankin, mutta pultit katkeili ja johti siihen, että toinen tuttu jäi Roihin sunnuntaiksikin hummailemaan ja toi sitten maanantaina eli eilen koko vesipumpun.

Perjantaina siivosin puuceen. Tai vähän edes. Oli sellainen tuta, että voisi olla hyvä. Tulikin sitten tieto, että Kärryn kaveri kotiseudulta oli tulossa matkailuautollaan perheineen pohjoisen kierrokseltaan. No, tietysti kaupunkilaiset väistivät puuceetä, mutta olihan heillä oma vesivessansa autossa.

Vierailu oli ihan kiva... kaverin vaimo ihan hauska ihminen, mutta sama kuvio toistui kuten aina. Minä naisena passaan kokkia, joka on mies, jonka on ihan pakko tuliaispullon korkkaamisen jälkeen ja yhtä takuulla myös ilman sitäkin lähteä kaverin kanssa seikkailemaan moottoreiden luo KESKEN RUOANLAITON.

Ja ihan perinteisesti ruokaa piti valmistella keittämällä grillattavat tuotteet. Se homma kuului minulle. Kuten sitten savustamisen jälkeen kahvinkeitto ja tämän vaimoihmisen kanssa loppujen lopuksi savustettiinkin.... kun äijät häippäsi takavasemmalle KESKEN RUOANLAITON.

Voihan jossain olla sellainenkin mies olemassa, joka pitää lupauksensa hoitaa ruokapuolen vieraiden aikana, kun rakastaa niin sitä ruoanlaittoa. Minä vain en usko. Ei minun kokemuksillani. Ei siihen pystynyt Exä eikä pysty Kärrykään. Bittimiehen avuja en kerinnyt testaamaan, mutta haitat oli jo niin isot, että moinen lisäavu olisi hukkunut kuin tikku paskaan.

Joten empä pääse siitä dilemmasta eroon, etten juurikaan tykkää vieraista. Niiden kestitsemisestä. Kovasti tässä yritän kyllä tämän ohittaa jollain konstin, mutta näytän aina siihen törmäävän.

Noh, eilen sitten Kärry kävi järven toiselta rannalta hakemassa sen vesipumpun.

Minä vietin tuulisen päivän keräämällä lasinsiruja.

Kärry oli hankkinut kerrostalon ikkunaremontista isoja ikkunoita kasvihuonetta varten. Yhtä takuulla säilytyspaikka oli jokin älytön parkkipaikan vierus suojaamatta. Linkomies oli sitten saanut kaikki kasat rikottua.

Minun tehtäväni on kerätä lasit tien yli kuoppaan. Vihaan sitä romukuoppaa, mutta maassa maan tavalla.

Sain homman tehtyä ja sitten innostuin järjestelemään möksää uudelleen, kun anoppiehdokas on tulossa hillaan lähiaikoina....möksälle ja tämän kämpän kautta, joten täytyy yrittää jotain saada aikaiseksi.

Täälläkin. 35 neliötä. Möksässä 9... allekin.

Tai minä mitään vaikutusta yritä. Turha on yrittää. Mutta vieraat on aina aika hyvä deadline ja pontimena, kun yritän jotain edes joskus saada aikaiseksi.

Kärry lähti kaasupullon kanssa toivioretkelle. Huomattiin siis, että autosta kyllä vuotaa vieläkin vettä.... olisikohan jäänyt jotain laittamatta, kiristämättä tai jotain. Mutta senhän sitä saa, kun hosottaa hommissa. Siksi en aio suin surminkaan mennä apumieheksi ojentelemaan räikkää tms. työvälinettä sillä en jaksa kantaa vastuuta tuon huonomuistisen ja vähättelevän ihmisen rempoista.

Saattaa olla, etten juurikaan panosta jatkossakaan autoihin, sillä niiden ei ole Kärryn kourissa kulkea moitteettomasti vaan olla jatkuvasti työn alla.

Muuten tuntemukset tästä suhteesta aina vain vakiintuvat tai miten sen sanoisi. Kun ei yhdessä ole paha olla ja yksin on pahempi... hullua olisi lähteä kilpailuttamaan mitään.

Se minua on mietityttänyt, että lähdinkö liian pian tällaiseen taas tai ylipäätään viime syksynä? Että olisi itsellisemmin yrittänyt. Mutta kai minä olen addiktoitunut ihmisiin. Että on oltava oma ihminen. Exä ei vastannut aikuista vammojensa vuoksi. Enhän minä virheetöntä ihmistä etsi, mutta saisi se ihminen olla syyntakeellinen.

Hmmm. Kärrystä ei kyllä aina tiedä, mutta olen asiaa ajatellut, että itse saa vastata rötöksistään jos niitä tekee. Toisaalta saan kuulema maksaa televisioluvan ilman että hän periaatteestakaan hermostuu. Minä vain en kestä tuollaisia paineita kantaa kuin soiko ovikello ja tv-lupatarkastaja on ovella.

Mutta sellaistahan se on aina. Yhtä kompromissia koko helkkarin elämä.