Heräsin pamaukseen. Jep. Kuistin ovi se siellä suoritti aamuvoimistelua tuulen kanssa. Muistin sen jo illalla juuri uneen vaipumishetkellä, että ovi. OVI.  Mutta se ei aiheuttanut edes kyljenkääntöä.

No ylösnousemushan siitä tuli kello viisi.

Se on kuulkaa Lainan päivä. En tiedä pitäisikö tehdä pankkiin sellainen pyhämatka ja nyrjäyttää niskansa Velkansa eteen. Vai mennä nukkumaan uudestaan kahvit juotuaan?

Heti pamaukseen herättyäni totesin, että elämäni on merkityksellistä vain minulle ja vaikka nämä miesasiat nyt ovatkin olleet kartalla mitä ihmeellisin muodoin, en ole kadottanut itseäni. Olen vain irtoamassa vihdoin tapetista.

Ymmärrän, etten ole olemassa vain miesten kautta.

Aikamoinen muutos on oikeasti kun pitkä avioliitto päättyy. Ja kun se päättyy varsinaiseen intessiivikurssiin, joka kestää pari vuotta. Kurssin tavoite jäi vaan aika epäselväksi.

Sisälmykseni ja aivot tuntuivat kuitenkin heittävän kuperkeikkaa. Individualisti pyrki minusta esiin. Olen vahva luonne ollut aina. Sen voi exä todistaa, mutta olen omasta mielestäni asettanut perheeni edut etusijalle ja hieman siitä saamatta jääneestä kiitollisuudesta katkeroitunut.

Ehkä on syytä se katkeruus karistaa harteilta ja jatkaa elämää nyt jatkossa omin ehdoin. Ihan vain katkeruuden hävittämiseksi. Pois mielestä. Hyväksymällä se osaksi tarpeellista menneisyyttä.

Ja en minä siis tunne jääneeni exän jalkoihin, mutta hänen haaveidensa toteuttamisesta maksan vieläkin kovaa hintaa. Ja lapsetkin maksoivat ja maksavat.

Ehkä minä tässä uudessa suhteessakin olen sen tähden varautuneena lähtenyt mukaan. Avoin ja rehellinen olen ollut, mutta katsonut, etten sitoudu taas toisen haaveiden toteuttamiseen hukkaamalla itseni siihen roolin, mitä siinä näytelmässä tarvitaan. Tai siis mihin tunnen kykeneväni.

Minulle olisi rittänyt Rintamäkeläisetkin, mutta Raks veti massiivista näytelmää, hänet tuntien luultavasti Tsehovia tai Dostojevskiä. Minä ajattelin, että siinähän roolitat, minä jaksan odottaa Rintamäkeläisiä.

Joten kaiken kaikkiaan, minä aion pitää itseni elämässä kiinni. Ja omassani nimenomaan. Rakentaa sitä itsekkäästi, sillä siitä se kestävä pohja rakentuu, että saan työn ja asuntoasiat mieluisiksi. Katsotaan sitten niitä roolituksia.

Jäin miettimään, miten selvät sävelet Raksilla oli kun tavattiin. Tai selvä elämä. Ja miten se parissa kuukaudessa eli kuin nopeasti etenevä tauti ja seuraavan kerran kun kävin siellä, kaikki kortit oli jaettu uudestaan. Koko peli oli vaihdettu toiseen peliin, jota minä en hallinnut ollenkaan.

Eikä taida hallita hänkään. Viesteistä päätellen.