Minä olen etäällä omasta työstäni. Se tekee hyvää. Olo on vapautuneempi. En ole yhtään kylmempi asukkaita kohtaan, mutta jotain muutosta itseni kannalta on tapahtunut.

Huomaan kehittyneeni työssäni kohtaamaan niin asukkaita kuin omaisia. Tärkeitä asioita paikassa, jossa olen saanut kuulla kuinka työkaverini häviävät ovien taakse omaisia nähdessään. Eikä paljoa puutu, ettei asukkaita nähdessäänkin.

Ja enää ei tähän työskentelytapaani liity sellaista ylentöntä yrittämistä, että unohtaisin, ettei työpaikallani ole tapana tehdä näin töitä.  Vaan tehokkuus nopeus ja työkavereiden kanssa laahaaminen on etusijalla.

Ei tietenkään kaikilla, mutta valitettavan monilla.

Kun toiset menevät syömään, minä menen asukkaan huudon suuntaan. Vietän asukkaan kanssa 20 minuuttia, jotka olisin voinut istua syömässä eväitäni. No, syön ne sitten 10 minuutissa ja palaan vielä asukkaan luokse, jonka olin käyttänyt käytävän päässä olevassa vessassa ja jättänyt jo itsekin nälkäisenä istumaan pyörätuoliin sanoen asukkaalle, että odota kun käyn syömässä nopeasti evääni.

Mummo järkkyttyi kun minä jo tulin takaisin niin pian. Tuntuu vain, että lupaukset on pidettävä. Ja tämä skitsofreenikko osaa olla tosi vaativa hoidettava ja saa aikaa helvetinmoisia teattereita aikaiseksi, jos kokee, ettei tule hoidetuksi. Ts. vähätellään hänen toiveitaan, eikä edes kukaan kuuntele koskaan.

Jaa-a. Jätän kertomatta yhdestä tapauksesta joka tähän mummeliin liittyy. Seuraan tilannetta ja jos tämä ihme kokeilu ei tuota tuloksia, kerronpa sitten.

Silmät ovat aika väsyneet olleet koko viikon. En tiedä mikä niitä vaivaa, ellei vähäinen yöuni. Aikaiset ylösnousut etenkin. Tosin heräsinhän eilenkin vaikka olin vapaalla. Mutta ei vapaataan kannata nukkua.

Se vain harmittaa, etten saa hoidettua työpaikkahakemusta enkä soitettua hoitokotiin exän lauantain reissusta. Ja se soitto on hoidettava tänä iltana, joten ehkä minä otan itseäni niskoista kiinni ja hoidan asian pois.