Näennäistähän tämä vapaana olo on. Tarkoitan nyt töistä. Mielessä on eilinen työvuoro. Ja ei ihme toisaalta.

Ensinnäkin vedin aamuvuoron juuri siinä käytävällä, jossa oli terminaaliasukas. Ja koska saimme vielä ambulanssiväkeä töihin sain kaveriksi joulutontun. Tontut on vain äkkinäisiä ja ihan sekaisin meidän touhuista. Ja en yleensä halua niiden kanssa vehkeillä kun se on sama kuin ohjaisi lääkäriä. Eli kusi päässä omasta arvostansa (melko aiheetta) ja tonttuillaan sitten vieraalla maaperällä.

Noh, onneksi tämä nuorimies on juuri se tyyppi, jonka kanssa työskentely on ihan hauskaa. Koska kemiat toimii niin, ettei toisen tarvitse näytellä kusipäisyyttä... heh

Mutta siis meillä oli loppuvaiheen hoidossa yksi asukas, joka edellisiltana palautui keskussairaalasta. Jo aamurapsalla minulle tyrkättiin vointia kyselevän omaisen puhelu helvetinmoisen väittelyn saattelemana, kenelle se kuuluu... höh, minä olin vain iltalääkejakajana ja kavereina oli kaksi hoitajaa poikkeuksellisesti.

Ja ns. vastuuhoitaja oli toinen hoitajista. Ja hän jäi illalla töihin ja tuli aikaisin aamulla yökköä lepyttelemään. Siinä sitten olikin yhtäkkiä minun tiedettävä mitä omaiselle kuuluu, kun tiesin sen verran että hengissä on.

Väittely kuului varmaan omaisellekin... blush. Joten annettuani tietoja omaiselle suoraan asukashuoneesta, pyytelin anteeksi tätä alkukankeutta ja selitin sen johtuvan ihan siitä, että kaikki oltiin vielä raportilla siinä vaiheessa eikä viime hetken tietoihin oltu keretty.

Meni onneksi läpi...huh huh. Toisaalta tuolla ei tuollaisiin asioihin reagoida normaalisti, sillä omaiset on vähän niin kuin häiriötekijöitä valtaleikeissä. Huh.

Mutta kuten tiedätte, minä muistan - ainakin vielä - että mikä on omaisen rooli... loput kuvittelen tapauskohtaisesti.

Mutta toiseen kerran, omainen tuli käymään. Hän oli hukassa. Hän ei ymmärtänyt äitinsä tilaa ollenkaan, tiedosti että kuolemaisillaan on, mutta luuli tämän olevan ihan tajuton jne. Vaikka minä puhuttelin äitiä siinä... täh. Raskainta on tuollainen kun ei ole vielä tullut taitoja saada omaiset oikealle kanavalle.

Saati että hänen äitinsä joka osasi kertoa mitä haluaa... tajuttomanakin... tai kaikki muut siis jutteli hänen kanssaan paitsi oma tytär. Ja siinä kertoessani muka yleisesti mitä omaiset voivat vastaavassa tilanteessa tehdä ikään kuin vinkiksi tumpelolle, kerroin että jos halutaan seurakunnasta voi tulla pappi jne.

No siitä tämä tytär innostui mutta muuta ei hienovaraisuuteni takia vissiin ymmärtänyt...huoks. Että mitä voi tehdä on kädestä pitäminen, kirjan lukeminen läsnäolo jne... se ei vaan mennyt perille, joten onneksi kerroin, että hän itse tietää parhaiten mitä hänestä pitää tehdä. (ei muuten tiedä) Lähti sovittuun tapaamiseen... ette halua tietää minne... kampaajalle... voi vittu.

Noh, minä sitten hoitelin äitiä siellä loppuvuoron ja kerkisin kysyä myös hänen tahtoaan kutsua pappi... halusi ja oli mielissään. Minä soittamaan kirkkoherralle, että kerkiätkö... ja sanoi tulevansa heti kun pääsee reissusta kotia.

Mutta minä saatoin lähteä kaiken huolenpidon jälkeen kotia ihan sillä mielellä, että mummukka hävisi mielestä... kun laitoin työpukuni pesuun. Olin tehnyt osani enkä enempää pysty. En jaksa. Tuli vain mieleen, että olisi hauskaa päästä saattohoitoyksikköön töihin... jokin osa minusta on vissiin putoamassa... ruuvit pahemman kerran löysällä... ei vaan yksi ruuvi vaan monta.

Mutta pystyn melko hyvin irtautumaan töistä. Näköjään. Saati jos olisin tuntureiden juurella... tai ihan muualla kuin täällä missä kaikki muistuttaa raskaista ajoista.