Että kriisit hakeutuvat luo vai olenko autuaasti unohtanut sen ajan, jonka kuvittelen älyttömän tylsäksi? Vai olenko oppinut kriiseilemään?

Suhde hieman rätisee ja paukkuu. Kärry hermostuu siitä. Vihjailee että minä jättäisin kenties hänet. Ja toisena päivänä omalle luonteelleen tyypillisesti kieltää sen. On muka vahva itsetunto. Joten silloin ei pelätä mitään.

Tosiasiassa huomasinpa pelkääväni tavallaan itse sitä. Että siis eroaisimme. Ensinnäkin olen juhannuksesta lähtien huimasti tutustunut tähän ihmiseen ja kaikki ei (tietenkään) ole kunnossa tässä ihmisessä, mutta ei vielä siinä määrin, että tuntisin halua paeta paikalta.

Minun valttini on että Kärry on ranttu naisten suhteen. Kauheat ihanteet, joita on vaikea täyttää. No, minä tunnun olevan lähinnä niitä. Ja yhtälailla tunnen olevani kaukana niistä. Kärryllä (miehillä) on jokin ihme kuvitelma, että ihmisiä pisteytetään kuin deittipalvelussa. 

Suorasukaisena ja ei niin tunneälyisenä Kärry julki tuo että minä olen löytö mutten täydellinen. Ja kun kasvatukseen kuuluu, ettei kiitoksia jaella, vaan epäkohtiin käytetään kaikki mahti ja voima.... rassaahan se äkkiä.

Olen suorapuheisista aina pitänyt. Vaan toimiikohan se sitten parisuhteessa enää tässä iässä?

Aika näyttää.